Antaminen ( 1. paramita)

Miten ensimmäinen paramitoista antaminen voi olla transendoivaa tai muuttavaa? Kuinka antamisen harjoittaminen on askel tavallisen olemassaolomme tuolle puolen? Kuinka antaminen voi kuulua osana kahdeksankertaiseen tiehen kohti valaistumista? Antaminen perustuu kysymykseen millaisia me olemme inhimillisinä olentoina juuri tällä hetkellä. Kysymys antamisesta paramitana koskee rajoja ja niiden ylittämistä.

Mitä tarkoittavat antamisen harjoittaminen ja antaminen paramitana ts. sellaisen antamisen harjoittaminen, mikä menee tuolle puolen? Transendoiva antaminen tarkoittaa sitä, että annetaan pois se, mistä pidetään kiinni, tavallisimmin siitä, mihin identifioidutaan “minä ja “minun”. Kun annamme tällä tavoin, annamme samalla pois esteet ja tie avautuu meille. Kun tie avautuu meille ja kun huomaamme sen elämässämme, silloin antamalla estämme sen sulkeutumasta jälleen.

Antaminen paramitana käynnistyy, kun ei ole sitä, joka antaa, ei ole mitään, mitä antaa eikä ole ketään, joka vastaanottaa. Antaminen tarkoittaa: annamme itsemme, huolemme, arvomme, pelkomme jne. Antaminen muuntuu eräänlaiseksi luopumiseksi. Luovumme jostakin jota olemme pitäneet aikaisemmin arvokkaana: nimittäin minästä. Kun annamme, luovumme itsestämme, silloin ei ole ketään, joka antaa, Ja jos olemme luopuneet kaikesta, ei ole mitään annettavaa. Jos olemme antaneet itsemme täysin, silloin voimme antaa luopumatta mistään. Meillä ei ole enää mitään menetettävää, koska emme ajattele enää dimensiolla: voitto -häviö, saavuttaminen -menetys. Kun antamisen paramita toteutuu täysin, on kysymys eräänlaisesta näkemisestä, missä minä ei ole ensimmäisenä. Harjoittelemme sellaista antamista, mikä menee minän tuolle puolen ja antaminen perustuu boddhicittaan.

Kuinka pystymme herättämään boddhicittan? Sitoutumalla. Boddhicitta on tien edellytys. Miten boddhicitta käynnistyy? Yksinkertaisesti toivomalla, että boddhicitta on olemassa ja käynnistyy minussa. Se on hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta. Sydämen ja intention logiikka toimii.

On tärkeää, että harjoitamme paramitoja sillä tasolla, millä toimimme. “En todella tiedä, miten harjoitan paramitoja, mutta kuvittelen harjoittavani; teen sen niin hyvin kuin voin.” Kun kuvittelemme, niin silloin avaamme boddhicitalle mahdollisuuden tulla näkyviin. Samanaikaisesti meidän tulee olla tietoisia, ettei harjoituksemme ole täydellistä ja silloin itse harjoitus voi vähitellen avautua meille. Esimerkiksi voimme harjoitella antamista, mutta sillä ei ole väliä, kuinka anteliaita olemme, jos samanaikaisesti pidämme jostakin kiinni. Meillä saattaa olla hienon hieno taka-ajatus: kun annamme, saamme jotakin vuorostamme takaisin tai me saatamme takertua tapaan, jota tunnemme antaessamme. Jos huomaamme itsessämme näitä tendenssejä, niin meidän pitää harjoitella antamista entistä hienovaraisemmin, antamalla sellaista, johon olemme takertuneet.

“Antaa mennä” on antamista. Annamme sellaisen mennä, mistä pidämme kiinni. Näin tehdessämme annamme vääristyneiden orientoitumisiemme mennä ts. sen, mikä pitää meitä samsarassa. Turku (1978, 71-75) sanoo, että aina kun huomaamme pitävämme kiinni jostakin asenteesta, tunteesta tai emme pysty irrottautumaan, silloin meidän tulee rentoutua muutama minuutti ja samalla hengittää kevyesti. Tämän jälkeen keskitymme johonkin. Koska kulttuurillemme on tyypillistä pitäytyä asioihin, meidän on aluksi vaikea “antaa mennä”.

Tarkoittaako antamisen paramita sitä, että joka kerta kun joku pyytää jotain, me annamme. Tähän ei ole suoraa vastausta. Ehkä annamme ymmärtämättä, mitä olemme tekemässä tai miettimättä, mitkä ovat toimintamme “antamisen” seuraukset. Jos näin tapahtuu, antamisemme ei ole paramitan harjoittamista. Kun annamme, harjoitamme irrottumista jostakin, jota pidämme arvokkaana ja johon olemme takertuneet. Annamme tämän mennä.

Kun ylitämme antaessamme sen, mitä haluamme antaa, tämä voi muodostua lähtökohdaksi sille, että antamisemme on siirtynyt tuolle puolen. Toinen mahdollisuus käynnistää transendentaalinen antaminen on antaa spontaanisesti, jolloin ei ole antajaa, ei vastaanottajaa eikä mitään mitä annetaan. Antaminen tapahtuu itsestään. Voidaan myös antaa Dharmalle tai Kolmelle Jalokivelle. Tämä tapahtuu mm. uhratessamme: sytyttämällä suitsukkeita ja kynttilöitä, tuomalla kukkia jne. Kun annamme muille, annamme samalla itsellemme mahdollisuuden elää tässä maailmassa.

Kuinka voimme antaa tavalla joka on luopumista jostakin arvokkaasta. Voimme antaa energiaamme, uskoamme, eräänlaista mielihyvää, emotionaalisia reaktioita, uhrata Dharmalle tai oman kykymme muuntuaksemme.

Monissa Jataka-tarinoissa kerrotaan antamisesta, kuinka Boddhisattvat antoivat omaisuutensa ja elämänsä. Kultasydämessä (Dharma Publishing 1989a) kerrotaan varakkaasta miehestä, joka jakoi omaisuuttaan köyhille ja tarvitseville. Mies oli niin varakas, että hän omisti yltäkyllin kaikkea, mitä saattoi toivoa tai uneksia. Silloin jumala Shakra päätti koetella Kultasydämen vilpittömyyttä. Skakra otti vähitellen pois mieheltä kaiken omaisuuden, niin että mies joutui lähtemään pelloille tekemään työtä köyhien kanssa. Mutta mies jatkoi köyhänäkin antamista. Jokaiselle tarvitsevalle hän antoi mitä pyydettiin. Muut pilkkasivat tätä nyt jo vanhaa miestä. Mutta mies ei ollut huomaavinaan. Päivä päivältä hänen halunsa antaa kasvoi kasvamistaan. Hän työskenteli yhä enemmän ja enemmän voidakseen auttaa. Devojen kuningas ei vieläkään lopettanut, vaan teki vielä yhden kokeen. Hän pyysi miestä lopettamaan antamisen, mutta mies kieltäytyi, koska hän näki ympärillään kärsimystä, jota hän tahtoi lievittää. Viimein Shakra oli tyytyväinen. Riippumatta siitä, oliko mies rikas tai köyhä, hänen sydämensä pysyi uskollisena auttamisessaan. Shakra palautti miehelle hänen rikkautensa, ja mies jatkoi elämänsä loppuun muiden auttamista.

Monissa Jataka-tarinoissa kerrotaan toisenlaisesta antamisesta nimittäin elämän uhraamisesta muiden hyväksi. Kultakaviossa (Stone 1976) Kuningatarkauris uhrautuu puolisonsa puolesta, Kuningaskauris taas uhraa elämänsä laumansa puolesta. Eräässä tarinassa kerrotaan jäniksestä, sudesta, saukosta ja apinasta, jotka päättivät täyden kuun aikaan tehdä hyvää. Jälleen kerran Shakra puuttui tilanteeseen, ja näyttäytyi heille vanhana miehenä. Saukko toi miehelle seitsemän kalaa, susi maitoa ja apina mangoja. Jänis pyysi miestä tekemään nuotion. Koska jänis halusi sydämestään antaa, eikä sillä ollut mitään annettavaa, niin se antoi oman ruumiinsa ruoaksi vanhalle miehelle hyppäämällä nuotion liekkeihin (Aryasura 1983, 43-50; Dharma Publishing 1989c). Kerrotaan myös kuninkaasta, joka antoi oman verensä ja ruumiinsa sitä pyytävälle viidelle paholaiselle (Aryasura 1983, 62-75.)

 

Moraali ( 2. paramita)

Tapa, jolla toimimme, ja intentio, jonka mukaan toimimme, ovat yhteydessä siihen, mitä näemme ja mihin olemme sitoutuneet. Moraali (shila) on yhteydessä Oikeaan Puheeseen, Oikeaan Toimintaan ja Oikeaan Ammattiin (elinkeinoon), mutta tällöin korostetaan asennoitumista. Se on tavallaan tekemistä, jonka tiedämme, että se täytyy tehdä.

Kun harjoittelemme paramitoja, menemme itseemme ja rajojemme tuolle puolen. Syvemmällä tasolla paramitat ovat jo tuolla puolen. Samanaikaisesti ne osoittavat, mitä me olemme juuri nyt, sillä meihin sisältyy joka hetki mahdollisuus transformoitumiseen. Paramitojen harjoittelu mahdollistaa muutoksen tavallisen tuolle puolen.

Antamisen paramitaa pidetään sellaisena harjoituksena, mikä tyhjentää. Antamalla tyhjennämme itsemme kaikista niistä asioista, jotka estävät meitä sitoutumasta ja toiminnasta, joka suuntautuu Buddhaksi tulemiseen. Luovumme kaikesta. Antamalla yhä uudelleen ja uudelleen, teemme vähitellen tilaa toisenlaiselle olemiselle.

Muutos perustuu shilan paramitaan. Kahdeksanosaisella tiellä Oikea Puhe, Oikea Toiminta ja Oikea Ammatti ovat kaikki osa shilaa (moraalista kuria, tapaa elää elämä). Shilan merkitys paramitana on kuitenkin toinen: se on tapa toimia Buddhaksi tulemisen ihanteen mukaan. Shilan harjoittaminen tarkoittaa paljon enemmän kuin mitä sana moraali sisältää. Se on eräänlaista kuria tai itsekuria.

Teoksesssa Jewel Ornament of Liberation (Gam.po.pa 1986, 164) viitataan shilaan seuraavalla lainauksella:

An ethical man meets the Buddhas when they appear. He is the most beautiful ornament, The center of all joys. He is honored by all the world.

He is honored by all the world (Koko maailma kunnioittaa häntä). Em. teoksessa Gam.po.pa (1983) viittaa siihen, että se, joka on kiinnostunut kunniasta, ei ole ymmärtänyt Buddhan opetuksia. Voitto ja kunnia synnyttävät haluja, hämmennystä ja valaistumattomuutta. Ne aiheuttavat vilppiä ja tuhoavat hyvän ja terveellisen.

Miksi sitten kuitenkin keskitymme shilan harjoituksen seurauksena syntyvään kunniaan. Koko maailma kunnioittaa henkilöä, joka osoittaa puhdasta käytöstä. Elämällä tavoitteittensa mukaisesti tällainen henkilö pudottaa henkilökohtaiset halut elämästään. Tällaiset henkilöt opettavat meille jotain shilasta

Shilan mukaan toimiva henkilö tekee jotakin tärkeätä. Toiminnallaan hän levittää Dharmaa maailmaan osoittamalla, että meille on avoinna muutakin kuin itsekäs toiminta. Tässä mielessä shila on myöskin antamista, sillä se avaa uuden tien. Shila opettaa maailmassa olevan hyvyyttä, johon jokaisella on mahdollisuus. Tämä on shilan perusominaisuus. Dharman levittäminen on tavallaan shilan harjoittamista, jonka tuloksena syntyy maailman kunnioitus. Boddhisattvan jokaisen toiminnan tavoitteena on vapauttaa muut kärsimyksestä. Tästä syystä tällainen ihminen ei harjoita shilaa oman itsensä vuoksi, eikä välttämättä auttaakseen niitä, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin, vaan levittääkseen Dharmaa maailmaan. Dharman harjoittaminen tarkoittaa Dharman opettamista. Saat kunniaa, mutta et itsellesi, vaan Dharmalle noudattamalla shilaa.

The center of all joys (Hän on kaikkien ilojen keskus). Kun todella toimimme shilan mukaan, emme toimi ainoastaan oikein, vaan siitä syystä, että tiedämme toimintamme olevan oikein ja haluamme toimia oikein. Tästä syystä toiminnan tuloksena on ilo. Usein olemme epävarmoja, miten toimia. Shilan harjoittaminen lopettaa tämän epävarmuuden. Aina emme tiedosta, mikä on hyväksi, mutta luottamalla Dharmaan, toimimme oikein. Ihmiset toimivat usein ulkoisten sääntöjen mukaan, tämä toiminta ei kuitenkaan ilmaise shilaa. Kun jatkamme toimintaamme muiden hyväksi, luottamuksemme vahvistuu. Huomaamme vähitellen huolemme ja ahdistuksemme hävinneen. Tiedämme, mitä meidän pitää tehdä ja se tuntuu meistä hyvältä. Moraali tai kuri syntyy itsestään.

Shila tarjoaa meille oppimisen ilon, miten hyödyntää kaikkia kykyjämme. Käytänkö tällä hetkellä kaikkia kykyjäni oikein? Jotta pystyisimme vastaamaan tähän kysymykseen, meidän pitää nähdä selkeästi, mitä meistä ihmisinä voisi tulla harjoittamalla joka hetki kaikkia taitojamme, intentioitamme ja energiaamme täysin kokonaisvaltaisesti. Jos toimimme näin, toimintamme lähenee shilan harjoittamista. Oikean Toi- minnan oikeutus johtaa ilon olemukseen.

He is the most beautiful ornament (Toiminta on kaunista ja kurinalaista). Tämän lauseen ytimenä on kauneuden ja moraalin tai kauneuden ja kurin yhteys. Kun toimimme shilan mukaan, toimintamme on kaunista. Kauneudella on yhteys järjestykseen. Ilman järjestyksen rakennetta olisi vain kaaos, ja kaaoksessa ei ole kauneutta. Kaaoksesta syntynyt voi johtaa kauneuteen, mutta ainoastaan silloin kun siihen liittyy järjestys.

Kun harjoitamme shilaa kurinalaisesti, luomme jotain kaunista. Kun elämämme on merkityksellinen ja harmoninen, silloin siihen sisältyy shila. Ilo syntyy, kun toimimme vapaana sisäisistä konflikteista, huolet ja jännitys häviävät. Tämä luonnollinen ilo on kauneutta, ja shila itsessään on kauneutta.

One who practices shila meets the Buddhas when they appear (Se, joka harjoittaa shilaa, kohtaa Buddhat heidän ilmestyessään). Miksi ainoastaan jotkut ihmiset kohtaavat Buddhia? Buddhalaiset viittaavat tässä karmaan. Ihmiset itse ovat luoneet ehdot omalle olemassaololleen. Kun harjoitamme shilaa, mahdollistamme Buddhien ilmestymisen. Silloin aivan itsestään olemme siellä heitä tervehtimässä, silloin kun he ilmestyvät. Mahajanan mukaan Buddha voi ilmestyä milloin tahansa. Shilan avulla valmennaudumme tähän. Jos emme harjoita shilaa, emme ole silloin edes tietoisia heidän saapumisestaan.

Puhuminen Buddhien kohtaamisesta on yhteydessä shian ominaisuuteen paramitana “tuolla puolen”. Meidän täytyy katsoa itsemme tuolle puolen mennäksemme tuolle puolen. Jos harjoittelemme shilaa tällä tavoin, valmistaudumme kohtaamaan Buddhan tai ehkä kutsumaan Buddhan, jolloin shian sisäinen merkitys muuttuu. Shila on yhteydessä tietoon: Ensin meidän täytyy tietää, että on olemassa joku, joka haluaa tulla luoksemme vierailemaan (Buddha). Sitten meidän täytyy tietää, miten ja minne hän tulee. Shila on toimintaa, joka tähtää tuolle puolen ja joka syntyy tuolla puolen.

Mennä tuolle puolen ei ole aivan samaa kuin mennä itsemme tuolle puolen. Emme voi tehdä sitä, eikä meidän tarvitsekaan tehdä sitä. Me olemme jo itsemme tuolla puolen, meidän täytyy kuvitella transendoituvamme rajojen tuolle puolen, sillä nämä rajat eivät ole todelliset, suuntaamalla elämäämme tähän mahdollisuuteen, harjoitamme silaa. Shian harjoittaminen moraalina tai kurina ei ole täsmällisesti “meidän” harjoitustamme. Shian harjoittaminen on Buddhan harjoittamista. Ja juuri tämä (boddhicitta) tekee niistä kaikista paramitoja. Emme harjoita antamista meidän antamisenamme, vaan harjoitamme Buddhan antamista.

Kristitty mystikko, mestari Eckardt sanoi: “Silmä, jolla näen Jumalan, on silmä, jolla Jumala näkee minut.” Toiminnat, joilla suoritamme silaa, ovat toimintoja, joilla Buddha suorittaa silaa. Jos asetamme tämän harjoituksen tavoitteeksemme, silloin vaikka emme aivan tiedä miten, harjoitamme paramitoja. Vaikka tämä ei olekaan tavoitteemme (harjoitamme paramitoja Buddhan harjoittamina), mutta olemme toivoneet voivamme tehdä siitä tavoitteemme (me emme tee harjoitusta, vaan Buddha), tällöin harjoitamme paramitoja.

Kärsivällisyys (3. paramita)

Vaikka olemme sitoutuneet kulkemaan Dharman tiellä, se sulkeutuu siitä huolimatta tai häviää näkyvistä. Tämä ei tapahdu siitä syystä, että tie sulkeutuisi. Tie on luonteeltaan aina avoin ja aina käytettävissä, mutta meidän omat asenteemme ja ajattelurakenteemme, vanhat ystävämme ja “vihollisemme” sulkevat sen. Kärsivällisyys on halua avata tie aina uudelleen ja uudelleen vaikeuksien ja muiden asettamien es- teiden ilmaantuessa. Jokaisessa tilanteessa pätee totuus: Koskaan ei saa emotionaalisesti hyväksyä, että tie on sulkeutunut. Se ei todellisuudessa ole sitä tehnyt, me vain näemme niin. Ei viha eikä pelko ole esteitä kärsivällisyyden paramitalle.

Meidän on tärkeää pystyä vastaamaan itsellemme: Mistä olemme kiinnostuneita ja mihin olemme sitoutuneet? Mikä saa meidät nousemaan aamuisin sängystä ja mikä saa meidät tekemään erilaisia asioita päivän mittaan? Mikä motivoi meitä? Jos emme tiedä, keitä olemme, kuinka voimme työskennellä muuntuaksemme? Kulkeminen kahdeksanosaisella tiellä edellyttää aivan alusta lähtien, että olemme valmiina rehellisesti katsomaan, mitä tapahtuu ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Tässä prosessissa kysytään kärsivällisyyttä. Kun opimme, mikä panee meidät toiminaan, mitä haluamme elämästä, olemme silloin valmiita harjoittamaan positiivista ja muuttamaan negatiivisen positiiviseksi. Vasta silloin jotain uutta alkaa syntyä: boddhicitta herää meissä siten, että keskittyminen minään häviää. Olemme valmiita harjoittamaan paramitoja; ensiksi antamalla sen, mistä minä pitää kiinni, sitten moraalilla (eettisesti oikealla käyttäytymisellä) vapautumaan minään liittyvistä huolista. Tätä harjoitusta täytyy kerta kerran jälkeen aina tehdä uudelleen ja uudelleen, koska palaamme helposti vanhoihin juurtuneisiin käyttäytymismalleihin, joista meidän juuri pitää irrottautua. Meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin aloittaa alusta.

Kärsivällisyyteen liittyy kaksi aspektia: hyväksyminen ja voima. Usein kärsivällisyyttä pidetään eräänlaisena passiivisena ominaisuutena “odottamisena”. Kärsivällisyys ilmenee kuitenkin kahdeksankertaisella tiellä aktiivisena: Kuvittele uivasi ja sukellat syvälle ja pidätät henkeäsi. Pian sinusta tuntuu epämukavalta, mutta silti haluat sukeltaa hieman kauemman aikaa. Aluksi kärsivällisyyden harjoittaminen on juuri samanlaista. Saavumme uuteen maailmaan, olemme valmiita tutkimaan, mutta melkein välittömästi, meistä tuntuu hieman hankalta. Koemme rajan, joka tuntuu todelliselta emmekä tiedä kuinka jatkaa, meistä tuntuu, että meidän on palattava vanhaan tuttuun maailmaamme. Jopa tällöin voimme hieman pitkittää olemistamme uudessa meille vieraassa olotilassa. Jos teemme tätä kerrasta toiseen, niin kärsivällisyytemme voimistuu, sillä on voimaa.

On sanottu, että kärsivällisyys on voimakkain paramitoista, sillä se sisältää sitoutumisen johonkin mikä menee meidän tuolle puolen. Tavallisella tasolla päätämme olla sukelluksissa pidemmän aikaa, ja keuhkomme vahvistuvat. Kärsivällisyyden erityinen voima piilee siinä, että opimme, että keuhkomme eivät ole rajallisia sillä tavoin kuin olimme ajatellet, itse asiassa voimme oppia hengittämään veden alla niin kauan kuin tahdomme. Tällä tasolla kärsivällisyydellä on voimaa haastaa meidät irti opituista rajoistamme.

Olemme hyvin kauan vakuuttuneita siitä, ettei persoonallisuutemme voi muuttua huolimatta siitä, että olemme sitoutuneet kasvuun ja transformoitumiseen. Voimme harjoitella vastaavalla tavalla kärsivällisyyttä ollessamme vastatusten frustraation, vihan, suuttumuksen tai emotionaalisuuden kanssa. Sitoudumme tähän harjoitukseen emmekä luovu siitä. Kuinka voimme harjoitella kärsivällisyyttä siten että se toimii jatkuvana haasteena. Kolme perinteistä harjoitusta vahvistavat kärsivällisyyttä: vihaan, sitkeyteen ja ymmärtämiseen liittyvät harjoitukset.

Shantideva (1987) sanoo, että vihastumisen hetkellä menetetään kaikki tuhansien vuosien aikana kerääntyneet hyvät työt. Sillä hetkellä kun minä suuttuu, samanaikaisesti sitoutuminen boddhicittaan häviää. Sillä hetkellä olemme jälleen minän maailmassa, siinä kehityksen vaiheessa, jonka aloitimme vuosituhansia sitten. Nyt meidän on aloitettava jälleen alusta. Ehkä palaamme nopeammin kahdeksankertaiselle tielle kuin aikaisemmin, mutta juuri sillä hetkellä olemme palanneet minän maailmaan (samsaraan). Suuttumus ja viha leikkaavat kaikki mahdollisuudet siltä, että voimme löytää olemuksemme uudelleen.

Suuttumus myrkyttää kaikki kokemuksemme, jotka täyttyvät katkeruudesta, mielipahasta, kaunasta, loukkaantumisesta ja vihasta. Kun minän puolustuskeinoina torjunta ja negatiivisuus muodostuvat kehityksellemme esteiksi, suuttumus on kokemuksissamme läsnä melkein joka hetki. Voimme luottaa tällöin ainostaan kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyden harjoittaminen siirtää meidät pois minäkeskeisyydestä. Tästä syystä kärsivällisyydellä on yhteys tietoon. Suuttumus osoittaa meille, että kokemuksemme keskipisteenä on minä. Tämä tieto panee kärsivällisyyden harjoitukseen, joka menee tuolle puolen. Kärsivällisyys paramitana näkyy suuttumuksen läpi minän rakenteena. Tämä uudentyyppinen näkeminen on olennaista kärsivällisyydessä ilmenevälle voimalle.

Shantideva (1987) selittää tätä näkemistä tarkemmin. Kun voimme reflektoida, että henkilö, jota kohtaan tunnemme suuttumusta ja vihaa, itse asiassa toimii omien ehdollistumiensa pohjalta. Silloin ei ole mitään järkeä suuttua häneen. Jälleen voimme muistuttaa itseämme, että tämä henkilö on joskus aikaisemmin tehnyt hyviä tekoja meille ja muille ihmisille. Voimme jopa muistuttaa itseämme, että tämä henkilö vihastumisellaan antaa meille mahdollisuuden harjoittaa kärsivällisyyttä, ja syventää yhteyttämme Boddhicittaan, ja tästä syytä meidän pitäisi itse asiassa olla kiitollisia hänelle. Toisen henkilön viha toimii meissä syvemmällä tasolla. Jos pystymme olemaan vihastumatta, pystymme kokemaan tilanteen kokonaisvaltaisesti, jos vihastumme, emme tiedä edes, mistä syystä vihastuimme.

Suuttumukselle ja vihalle on luonteenomaista jakautuminen reaktiiviseen minään ja tuntemattomaan maailmaan. Viha torjuu kokemuksen ja sulkee Boddhicittalta mahdollisuuden toimia. Kärsivällisyyden harjoittamisella voimme muuttaa tilannetta.

Kestävä, sitkeä ja itsepintainen kärsivällisyyden harjoittaminen jättää minän koskemattomaksi. Viha ei ehdi koskettaa minää. Aika vaikuttaa tähän harjoitukseen. Tavallisesti kärsivällisyys edellyttää halukkuutta odottaa tavoitetta. Tässä yhteydessä on kysymys jostakin, mikä kuuluu minään, ja mikä vahvistaa sellaista vihaa (suuttumusta) mikä erottaa minän sen haluamasta objektista. Tuloksen on stressin, jännittyneisyyden, toivottomuuden, pelokkuuden..jne. tuntemuksia.

Kun kärsivällisyyttä harjoitetaan jatkuvasti, niin silloin tiedetään, että samanaikaisesti minää rajoitetaan. Ja on ainoastaan kysymys ajasta, jolloin luopuminen tavoitellusta päämäärästä tapahtuu. Paine jonkin saavuttamiseen häviää ja kärsivällisyys vahvistuu. Kun ei ole minne menne, mistä syystä sitten olisi kärsimätön.

Mistä syntyy ajan aiheuttama paine? Kuinka paljon siitä on keskittynyt minään, pitämällä minän huolia kaiken keskipisteenä? Kärsivällisyyden harjoittaminen tällä tasolla koskettaa minää ei ainoastaan psykologisesti, vaan myös eksistentiaalisesti ja rakenteellisesti. Minä on eräässä mielessä rakenne, jonka viitekehyksenä on viha. Viha työntyy minään tavalla, ettei minä ole jäsentynyt ollenkaan. Tässä tilanteessa kärsivällisyys avaa tien uuteen, ja minän rakenne taas sulkee sen. Kärsivällisyys valmentaa tapaa jonka pohjalta paramitat ponnistus, meditaatio ja viisaus voivat syntyä.

Kärsivällisyyden kolmas ominaisuus on ymmärtäminen mikä on jo toiminnassa kahdessa ensin mainitussa ominaisuudessa: voimassa ja kestävyydessä. Tällainen kärsivällisyys hyväksyy tiedon mikä menee tavallisen ymmärryksen tuolle puolen. Silloin hyväksytään totuus, jota ei vielä tiedosteta.

Myös Jataka-tarinoissa käsitellään kärsivällisyyttä. Kerrotaan pahankurisesta ja ilkeästä apinasta ja lempeästä ja ystävällisestä puhvelihärästä, jonka tielle ei yksikään viidakon eläin uskaltanut astua. Tämä ilkeä ja pahankurinen apina kiusasi päivästä toiseen lukemattomin kepposin puhvelihärkää. Se ei voinut syödä ruohoa, koska apina astui sen eteen; se peitti puhvelihärän silmät kun härkä halusi juoda; se hyppeli härän selässä, kun härkä halusi levätä jne. Mutta puhveli kärsivällisesti kesti apinan kaikki kiusanteot. Härkä ei koskaan loukannut pikkuapinaa tai pelästyttänyt sitä. Sitä paitsi härkä kohteli apinaa koko ajan kuin ystäväänsä. Jopa devat ihmettelivät, miksei härkä suuttunut apinaan? Tällöin puhvelihärkä vastasi, ettei viha koskaan johda onneen. Apina tekee sen sijaan hänelle suuren palveluksen antaessaan kiusaa tehdessään hänelle mahdollisuuden harjoitella kärsivällisyyttä. Oppimalla kärsivällisyyttä, härkä sa- noi, puolustavansa siten sekä itseään että muita. Viha tekee vain pahan mielen, eikä härän tarvitse ollessaan kärsivällinen loukata ketään eikä liioin tarvitse silloin katua jälkeenpäin suuttumustaan. Kärsivällisyyden harjoittamiseen tarvitaan aina joku kiusantekijä virittämään mahdollisuuden kärsivällisyyden harjoittamiseen. Kiusaaminen johtaa melko varmasti aina myöhemmin vaikeuksiin. Ennemmin tai myöhemmin kiusantekijä törmää äkkipikaiseen vastustajaan, silloin kiusantekijä on vaikeuksissa. Sitä paitsi kiusantekijä on yksinäinen, kukaan ei halua olla hänen kanssaan. Hänhän luottaa pahoihin, ei hyviin ominaisuuksiin. Koko energia kuluu hyödyttömiin kepposiin. Puhvelihärkä todella säälii apinaa eikä halunnut koskaan aiheuttaa surua apinalle. (Aryasura 1983, 343-347; Dharma Publishing 1989b.)

Ponnistus (4. paramita)

Ponnistuksella on sama merkitys Boddhisattvan tiellä kuin kahdeksanosaisella tiellä. Se on käännekohta, jonka kautta toisenlainen mieli käynnistyy. Tätä muuntumisvaihetta ohjaavat meditaatio ja viisaus. Ponnistusta harjoittamalla tie muuttuu. Se ei ole enää jotakin, joka näyttäytyy meille kutsuen osallistumaan yhä uudelleen ja uudelleen. Sen sijaan ponnistus vahvistaa polulla olemisen luonnollisena elämäntapana. On sanottu, että silloin kun Boddhisattva on pystynyt toteuttamaan ponnistuksen, ei ole enää olemassa todellisia esteitä.

Kuinka pystymme ponnistamaan siten, että valaistumisen luonne paljastuu meille? Kuvitelkaamme ponnistavamme unessa. Tiedämme että edessämme on valtava ponnistus, mutta emme tiedä mitä se on. Siitä huolimatta ponnistamme, tietämättämme tarkoin, kuinka ponnistaa tai mitä olemme tekemässä. Kun onnistumme, huomaamme, että ponnistus, mikä meidän oli tehtävä, oli ponnistus herätä. Tämä valtava ponnistus on rinnastettavissa paramitojen harjoittamiseen.

Ponnistuksen harjoittaminen ilmentää täydellisyyttä, jota yritämme saavuttaa. Paramitat voidaan luokitella kahteen kolmen paramitan ryhmään. Viimeisen kolmen paramitan ryhmässä ponnistus on ensimmäisenä. Se on rinnastettavissa ensimmäisen kolmen paramitan ryhmän ensimmäiseen paramitaan: antamiseen. Kun annamme jotakin todella, huomaamme syvemmän mahdollisuuden kuin tavanomaisen alkavan toimia. Todellinen moraali perustuu antamiseen, siihen, mitä seurauksia toiminnallamme on meille ja muille. Moraalista siirrymme kärsivällisyyteen, antamalla periksi vihalle ja separaatiolle, luovumme mielen rakentamista esteistä. Niin kärsivällisyys vähitellen yhdistyy viisauteen.

Ponnistus paramitana eroaa siitä ponnistuksesta, joka täytyy olla mukana lähdettäessä kulkemaan kahdeksankertaisella tiellä. Ponnistus mahdollistaa yhteyden siihen, mikä on tuolla puolen.

Olettakaamme, että olemme päättäneet opetella mietiskelemään ja huomaamme, että on piinallista istua samassa asennossa liikkumatta, tai meistä istuminen tuntuu tylsältä tai tunnemme itsemme levottomiksi. Silti voimme yrittää istua ja jos olemme sitkeitä, pystymme istumaan liikkumatta. Tämäntapaisen ponnistuksen harjoittaminen ei vielä takaa että tietäisimme, kuinka mietiskellä. Saatamme saavuttaa vaiheen, jolloin pystymme pitämään ruumiimme paikallaan, mutta tämä ei vielä kerro, mitä mielessämme tapahtuu. Millainen on sitten se ponnistus joka saattaa loppuun mietiskelyn (5. paramitan)? Kuinka harjoitamme tätä paramitaa? Tiedämmekö edes, miten aloittaa?

Ponnistus riippuu siitä, että tiedämme, kuinka meidän on ponnistettava. Se riippuu yhteydestä kuudenteen viisauden paramitaan, yhteys, joka perustuu viidennen paramitan, mietiskelyn loppuun saattamisen. Sitkeästi ponnistelemalla viisaus alkaa innostaa harjoitusta yhä voimakkaammin ja suo- remmin. Sitkeä ponnistelu on ikään kuin viisauden lähettiläs. Kun se on syntynyt, voimme todella alkaa muuntaa mieliämme ja sydämiämme. Viisauden edellytyksenä on muutos siinä, keitä ja mitä olemme, ponnistuksen paramita mahdollistaa tämän muutoksen. Voimme ponnistella sitkeästi koska jokin muutos on jo tapahtumassa: jokin viisaus on heräämässä meissä. Sitkeästi ponnisteleminen on täynnä iloa, joka johtaa vapautumiseen. Joskus ponnistus käännetäänkin “voimana” tai “energiana” joka herää itsestään. Aurinko säteilee valoa – se on ponnistusta, vaikka siihen ei kirjaimellisesti näytä sisältyvän ponnistusta. Kasvien kasvu edellyttää valtavaa energiaa ja ponnistusta, mutta ne kehittyvät täysin itsestään ja spontaanisti. Ponnistus paramitana toimii samalla tavalla.

Ponnistuksen harjoittaminen paramitana rakentuu erityisesti mietiskelyharjoituksissa, joita voimme pitää moraalin paramitaa vastaavana sisäisenä kurina. Buddhalainen traditio selittää ponnistusta paramitana vastakohtana laiskuudelle. Joskus laiskuus ilmenee uneliaisuutena. Emme viitsi vain ryhtyä johonkin. Joskus se ilmenee vastenmielisyytenä jotakin toimintaa kohtaan, mikä meidän pitäisi tehdä. Toinen laiskuuden ilmenemismuoto liittyy mielihyvään, haluumme olla aina onnellisia. Tässä kulttuurissa on lukemattomia asioita, jotka houkuttelevat meitä kuluttamaan rahaamme, aikaamme, energiaamme, toimintaamme asioihin joilla ei ole mitään sisäistä arvoa. Olemme vähitellen täydelleen laiskistuneet elämän tärkeimmille arvoille. Voimmeko todella saavuttaa onnea valitsemillamme keinoilla? Olemmeko tyytyväisiä tekemisiimme? Tiedostamme aiheuttavatko tekomme kärsimystä vai ei? Puuttuuko meiltä arvokkaat mahdollisuudet? Onko jotain tehtävissä? Meistä tulee itsestään laiskoja. Luovumme saamastamme mahdollisuudesta tehdä jotain hyödyllistä omassa elämässämme.

Laiskuus tukee laiskuutta: emme halua tehdä mitään, koska emme näe mitään arvoa toiminnassa emmekä halua ryhtyä mihinkään hyödylliseen. Tästä seuraa, että käännymme pois sellaisesta mikä on todella arvokasta, koska emme tiedosta sen arvoa. Nämä käsitykset ovat hyvin lujassa.

Laiskuus on yhteydessä siihen, että emme luota siihen, että voimme elää toisella tavoin. Vaikka olemme nähneet opetuksia ja havainneet ne arvokkaiksi ja niiden mukaan toimimisen hyödylliseksi, kerromme yhä itsellemme ettemme voi tehdä mitään. Sanomme itsellemme: “Minulla ei ole voimaa. En ymmärrä riittävästi. Minulla ei ole tarpeeksi myötätuntoa. En ole motivoitunut muuttamaan elämääni.” Ei-lista on loputon.

Ponnistus työskentelee em. laiskuuksien ilmenemistä vastaan. Tarvitaan ainoastaan vähän energiaa toimintaan tähän suuntaan, ja silloin olemme jo muuttuneet. Tiedon ohjaama ponnistus on todella oikea vastine laiskuudelle.

Jos haluamme harjoitella ponnistusta tavalla mikä todella herättää viisauden, meidän pitää harjoitella myös iloa. Aloitamme harjoituksen, tiedostamalla, että työhömme ja ponnistukseemme sisältyy iloa. Jos emme tiedosta iloa, meidän on muistutettava itseämme, miksi teemme sitä mitä teemme? Ehkä meidän täytyy tarkastella asennoitumistamme eri tavoin: Mitä sitten olemme tekemässä? Miksei siihen sisälly iloa? Mitä voimme tehdä asian suhteen?

Kun ponnistus perustuu iloon, avaudumme kaikelle, mikä on positiivista ja leikkaamme kaiken mikä rajoittaa. Tiibetiläisessä traditiossa dualistinen avaaminen ja leikkaaminen osoittaa mitä tarkoitetaan olla Buddha (sangs-rgyas).

Ponnistuksessa on kysymys sisäisestä luopumisesta. Kun ponnistelemme harjoituksessamme, meidän täytyy olla lujia. Tällöin ei ole kysymys luopumisesta, vaan siitä ettemme tee tulkintoja ja sido kokemuksiamme kauniisiin paketteihin. Sillä hetkellä kun tämä tapahtuu, emme enää ponnistele. Kun todella ponnistelemme, meillä ei ole aikaa tulkinnoille -ei siksi ettäkö meillä olisi liian kiire, vaan siinä merkityksessä että meillä on aikaa eri tavalla kuin ennen.

Ero on siinä, että ponnistellessamme emme ole huolestuneita sellaisista tuloksista, jotka pystymme määrittelemään. On hyvä muistuttaa itseä, miksi teet jotakin, on hyvä etsiä iloa tekemisestä, on hyvä, että olet innostunut. Mutta sinun ei tarvitse joka hetki tuottaa jotakin (lopputulosta). Jatkat vain tekemistä koska huomaat että sillä on arvoa mitä teet tehdessäsi sitä. Et onnittele itseäsi. Kun tulokset aikanaan ilmaantuvat, iloitse niistä ja jatka samanaikaisesti sitä mitä olet tekemässä. Kun harjoittelemme ponnistelemista tällä tavoin, valmistaudumme mietiskelyyn, ja samaan aikaan saamme itsellemme mietiskelyn hedelmiä ja siitä syntyvää oivallusta. Ponnistelemalla keskitymme mieleen. Keskittymällä mieleen rauhoitumme. Rauhoittumalla kehitämme selkeyttä. Ja selkeydestä syntyy oivallus ja viisaus, jota ponnistus tukee. Keskittymällä mieleen, opit samanaikaisesti, miten mieli työskentelee ja miten ponnistelet ja millainen vaikutus ponnistuksellasi on. Siinä on eräänlainen positiivinen kehä.

Kaikessa harjoituksessa on aina esteitä: hämmentymistä, laiskuutta ja itsekkyyttä. Ponnistus paramitana toimii näitä esteitä vastaan. Kahdeksanosaisen tien Oikea Ponnistus muistuttaa ponnistusta paramitana, joka transendoituu ja toimii ponnistelematta ja rajoituksitta.

 

Meditaatio (5. paramita)

Meditaatio on boddhicitan ylläpitäjä ja keino muuntumiseen. Kun opiskelet Dharmaa, ensin kuulet opetuksen, sitten reflektoit kuulemaasi–ajattelet, mitä se tarkoittaa–ja sitten toteutat opetusta käytännössä. Mietiskelyssä opetus toteutuu käytännössä.

Sanskritin sana bhavana (tiibetinkielinen sana sgom) on käännetty sanalla meditaatio. Tämä sana ei itse asiassa ole se sana, joka tarkoittaa meditaatiota paramitana dhyana (tiibetiksi bsam-gtan). Bhavana tarkoittaa “jonkin tuomista eloon” Tällöin voisimme sanoa, että meditaatio tarkoittaa opetusten tuomista elämään syvällä tasolla. Tästä syystä meditaatio on Dharman harjoittelun ydin. Mikäli mietiskely suoritetaan hyvin ulkokohtaisesti, opetusten ymmärtämisessä tapahtuu hyvin vähän. Mikä sitten muuttaa mietiskelyn paramitaksi?

Jos meditaatio rinnastetaan paramitaksi, silloin meditaatiota harjoittaa henkilö, joka on sitoutunut kulkemaan Boddhisattavan tiellä, tehnyt lupauksen Buddhaksi tulemisesta johtaakseen kaikki elävät olennot valaistukseen. Eri buddhalaiset koulukunnat eroavat käsityksessään Buddhaksi tulemisessa. Joidenkin mukaan se on niin harvinaista, että koko maailman aikana ainoastaan yhdellä on mahdollista tulla Buddhaksi. Mahayana buddhalaisuus myöntää, että on vaikea tulla Buddhaksi, mutta siitä huolimatta se kutsuu ihmisiä tälle tielle. Mahayana perustuu uuteen tietoon. Meditaation harjoittaminen paramitana perustuu erityiseen Mahayanan välittämään tietoon: tapaan ymmärtää kaikki rajoitukset ilman substanssia. Paramitojen harjoittaminen tarkoittaa menemistä tulle puolen. Esimerkiksi ponnistuksen paramita tarkoittaa ponnistamista tavalla joka ei edellytä sinun ponnisteluasi. “Minä olen tässä ja nyt ponnistelen kunnes saavutan tietyn tuloksen” asettaa esteen vapautumiselle. Sillä hetkellä kun aloitat “Minä olen tässä…” suljet tien vapaudelta. Se, joka sijoittuu tähän (tässä) on liian kiinteä ja liian luja astuakseen vapauteen.

Ainoa tapa päästä tulle puolen on se puoli, jossa jo olemme erottamattomia Buddhasta. Perinteisesti tämä tarkoittaa bodhicittan, Buddha-mielen, harjoittamista. Sinun pitää sallia heräämisen tapahtua. Jos kysyt, miten voit sallia tuon mahdollisuuden tulla elämääsi, meidän on palattava meditaatioon.

Meditaatio on käännekohta, maaginen ovi jonka läpi sinun tulee kulkea ja huomata, että olet vielä samalla puolella, mutta kuitenkin jotakin on muuttunut. Tämän käännekohdan löytämiseksi, alamme harjoittaa muita paramitoja. Ensimmäisenä on antaminen. Minän näkökulmasta antaminen yhdistyy antamiseen arvona tai hyväntekeväisyyteen; Antamista seuraavat kuri ja moraalinen käytös, jonka antavat toiminnalle ryhdin. Kärsivällisyydellä käynnistämme minän minimoimisen, sillä kärsivällisyys vetää pois vihasta ja torjunnasta, mitkä pitävät minä-identiteettiä erillisenä. Viisaus ja mietiskely tulevat selkeimmiksi, muuntamalla harjoitusta ja kokemuksien laatua. Paramitat ovat hierarkkisia, ja siirtyminen paramitasta toiseen edellyttää edellisen toteutumista. Kuri täydentää antamista, kun taas kärsivällisyys on kurin toteuttamista ja ponnistus on kärsivällisyyden tulosta. Meditaatio edustaa ponnistuksen todentumista, meditaation tuloksena syntyy viisaus.

Kun harjoitamme meditaatiota tavalla, joka tuo opetukset elämään, teemme jotain hyvin luonnollista. Mitä luonnollisempaa se on, sitä voimakkaampaa on harjoitus. Mitä enemmän sallimme olla itsemme, sitä mitä olemme, sitä tehokkaampaa on harjoituksemme. Se, että mietiskely tuo jotakin elämään, on mystistä, sillä elämä on mystistä. Mietiskely luo olosuhteet, joissa jokin tapahtuu hyvin luonnollisesti ja spontaanisti. Mietiskely kutsuu jotakin, mikä alkaa kehittyä itsestään (luonnostaan).

Dharma opettaa, että meidän on mahdollista olla luonnollisia ja spontaaneja; tämä oleminen on syvää iloa. Mietiskely palauttaa meille tämän kokemuksen. Emme tarvitse mitään kiinteää rakennetta “Tässä”, “Minä” tai “Minä olen” kokemustemme perustaksi. Kun vapautamme itsemme näistä rakenteista saavutamme kokemuksen elävyyden olemassaolon luonnollisen totuuden.

Olemalla luonnollinen tarkoittaa samaa kuin sallimme itsemme elävän. Tästä syystä mietiskely alkaa mielen rauhoittamisella ja aistien avaamisella. Nämä tuntuvat vaikeilta harjoituksilta, ne ovat niitä ainoastaan siksi, että meidän on niin vaikea olla sitä me olemme. Kaikki mitä meidän täytyy tehdä on olla tekemättä mitään. Viisauden harjoittaminen on sellaisen näkemisen harjoittamista, että näemme tyhjyyden ilmenevän kokemuksissamme. (Mielemmehän rakentaa tämän maailman, mikä estää meitä näkemästä oleellisen.) Kaikki, mitä meidän pitää tehdä, on olla tekemättä mitään. Jos sanomme itsellemme, ettemme tee mitään, meistä yksinkertaisesti tulee laiskoja. Tämä on kommentti tietystä väärinymmärtämisestä-Ajattelemme, että tekemättä mitään, tarkoittaa olemista sitä me olemme. Olemalla sitä, mitä olemme, olemalla luonnollinen tarkoittaa kahta eri asiaa. Meille on vähiten luonnollista olla sitä mitä olemme.

Inhimilliseksi olennoksi kehittyminen on jatkuvaa solmujen solmimista. Näille solmuille on annettu nimi “Minä”. Psyykemme –kuka minä olen–on kuin solmuja täynnä oleva nuora, joista jokainen solmu on täynnä tuskaa ja kipua. Tämä kipu on inhimillisen olemassaolon kärsimystä. Se että sallimme solmujen olla solmittuina, ei todella ole meditaatiota eikä se voi johtaa viisauteen.

Harjoittelemalla mielen joustavuutta, meditaation on helpompi avata solmut. Harjoituksilla, jotka uudelleen jakavat ja tasapainottavat ruumiin ja mielen energiavirtoja, on tällainen vaikutus. Sama vaikutus on myös sellaisilla harjoituksilla, jotka selkiinnyttävät kokemuksiamme

Energiavirtojen solmujen avaaminen voi olla hyvin vapauttuvaa, terveellistä ja täynnä iloa. Mutta sinänsä tämä ei kuitenkaan ole samaa kuin mietiskeleminen paramitana. Itse asiassa kun mietiskelemme tällä tavoin, on vaikea pitää mietiskelyä muuttumasta minää rajoittavaksi. Pyrimme saavuttamaan joustavan mielen joka kehittyy mietiskelemällä, avaamalla solmuja ja uudelleen solmimalla solmuja eri tavoin. Tätä uudelleen muodostunutta henkistä rakennetta kutsutaan meditaatiokokemukseksi.

Onneksi tätä tilaa ei ole helppo saavuttaa, koska meistä tulisi helposti sen orjia (väärinkäyttäjiä). Tämä tila ei johda viisauteen tai oivallukseen. Se sitoo meidät vain uudentyyppisiin kokemuksiin, jotka menevät tavarallisen minän tuolle puolen, mutta silti vahvistavat kokemusta “Tässä olen minä”. Kun uudelleen solmimme mielen tällä tavoin, kaikista vaarallisinta on, jos huomaamme sitoneemme itsemme yhteen ainoaan solmuun, jota kutsumme tyhjyydeksi. Tästä solmusta ei ole mitään tietä pois. Mitä tahansa tapahtuukin, sanot “Ah, tyhjyys”. Tämä on tavallisen mielen mitä älykkäintä ja tricky toimintaa.

Muilla harjoituksilla on samat rajoituksensa. Esimerkiksi kun harjoittelemme neljää …iloa, rakkautta, syvää myötätuntoa ja mielen tasapainoa, saatamme sanoa “Nyt olemukseni täyttyy rakkaudesta”. Mutta tämä ei ole tarpeeksi. Saatamme harjoitella meditaatiota ja meditaatio todella asettaa haasteita tavalliselle minälle. Mutta tämä ei vielä merkitse, että harjoittaisimme viisautta. Ts. emme harjoita sellaista mietiskelyä, mikä menee tuolle puolen.

Mitä sitten tarkoittaa meditaation harjoittaminen paramitana: mietiskelyä yhtyneenä tuolle puolen menevään viisauteen. Tähän on vaikea vastata. Katsokaamme nuoraa, joka on täynnä solmuja, mutta katsokaamme sitä nuorasta käsin. Mitä silloin tapahtuu solmuille? Eikö ne häviä? Eikä nuora välitä, onko siinä solmuja vai ei? Tästä näkökulmasta solmut ovat yhä siellä ja kuitenkin ne häviävät. Meditaatio, jonka aikana solmut häviävät tällä tavoin, on meditaatiota tuolla puolen.

Dharma käsittelee sekä hyödyllisiä että vahingollisia toimintoja ja asenteita, edelliset löysäävät, jälkimmäiset kiristävät solmuja. On tärkeää harjoitella positiivisia ja negatiivisten kohdalla panna heti poikki. Negatiivisilla asenteilla kuten emotionaalisuudella ei ole mitään kiinteää. Se, että huomaa, ettei ole olemassa mitään kiinteää, se on viisautta. Solmuja ei itse asiassa ole, eikä nuoraakaan ole olemassa.

Paramitat voidaan jakaa kolmen ryhmän sijaan kahteen ryhmään: maskuliinisiin ja feminiinisiin. Antaminen on feminiinistä ja kuri on maskuliinista, nämä kaksi aspektia yhdessä tuovat tasapainon. Samalla tavalla kärsivällisyys on feminiinistä ja ponnistus on maskuliinista. Viisaus on buddhalaisen perinteen mukaan feminiinistä ja meditaatio maskuliinista. Harjoitettaessa neljää ensimmäistä paramitaa ensin luovumme minästä (minän merkityksestä ja tärkeydestä). Ehkä annamme kärsimyksemme hävitä. ei niinkään kipuna vaan avautuvana ilona. Sitten muunnamme antamisen kuriksi, joka täyttää elämämme kokonaan. Toistamme prosessin leikkaamalla vihan joka erottaa meidät kokemuksista ja muista ihmisistä ja sovellamme ponnistusta tietoon.

Jos teemme kaiken tämän, emme ole epätietoisia miten mietiskellä. Emme onnittele itseämme mietiskelyn välityksellä saavutetuista tiloista ja menetä näkyviimme tullutta viisautta. Kehitämme meditatiivista keskittymistä tavalla, joka ei ole yhteydessä mihinkään saavutettavissa olevaan meditatiiviseen tilaan. Tämä on mediaation harjoittamista paramitana, joka avaa mahdollisuuden viisauteen.

Viisaus (6. paramita)

Tavallisesti ajattelemme, että viisaus voidaan saada. Viisautta voidaan kuitenkin harjoittaa. Kun viisaus on täydellisesti toteutunut, se on tuolla puolen ja sitä ei voi erottaa totuudesta. Avoimena ja luonnollisena vastauksena muiden tarpeille ja huolille viisaus käynnistää tien toimintaan. Se takaa samalla sen, että syvä myötätunto on olemisemme perusta.

Sanskritin kielellä prajnaparamita, viisaus paramitana menee tuolle puolen tavallisten käsitteiden, ymmärtämisen, puhumisen ja ajattelemisen. Mitä tahansa tiedämme; mitä tahansa meidän on mahdollista tietää ei ole prajnaparamitaa. Tavallinen mieli ei pysty tajuamaan tavallisen ja valaistuneen mielen eroa. Koska prajnaparamita on aina tuolla puolen, se ilmenee odottamattomalla tavalla. Tuolla puolen ei tarkoita etäisyyttä. Kun osoitamme tuolle puolen, meidän täytyy olla juuri siinä, missä sillä hetkellä olemme. Käsitteillä lähellä ja kaukana, tässä ja tuolla ei ole merkitystä. Mietiskelyn avulla avaamme mielen mahdolliselle transendenttiselle viisaudelle. Mietiskely keskittyy antamiseen, intentioon, kuriin ja toimintaan. Se lämmittää tietoisuutta ja aikomusta. Mietiskellessä jotain uutta alkaa kehittyä, uusi tapa nähdä ja uusi tapa ajatella.

Jokaiseen muuhun paramitaan sisältyy viisauden paramita.Esim. jos annat siten että minä on läsnä, se joka antaa, antaminen ei ole täydellistä. Jotain jää antamatta. Minä, joka antaa, jää koskemattomaksi. Tästä syystä ei ole myös transendenssia. Jotta voi ohittaa tämän rajoituksen, täytyy ymmärtää antamisen olemus. Kuka on antaja? Kuka on saaja? Jo harjoitettaessa ensimmäistä paramitaa viisauden täytyy aktivoitua ja mennä kaikkien tavallisten käsitteiden tuolle puolen.

Mitä pidemmälle polulla kuljemme, sitä enemmän tämä transendenssi toimii. Tavalliseen tapaan antaminen on arvokasta harjoitusta, vaikka siihen ei sisällykään transendenssia. Mutta kun etenemme tiellä, viisauden laadun täytyy laajentua. Muuten harjoitus ei johda toiseen harjoitukseen, eikä tie kertaannu. Voimme harjoitella moraalista käytöstä, voimme olla kärsivällisiä ja voimme ponnistella, ja silti emme edisty Buddhaksi tulemisessa, muiden ohjaamisessa valaistukseen.

Joskus sanotaan, että muut viisi paramitaa ovat ruumis ja viisaus on silmät. On vaarallista ymmärtää väärin, mitä tarkoitetaan viisauden paramitalla. Ei ehkä tapahdu kovin suurta vahinkoa jos harjoitetaan antamista, kuria, tai kärsivällisyyttä ilman viisautta. Mutta jos harjoitamme prajnaparamitaa tavalla, mikä ei elävöitä muita paramitoja, on todella olemassa suuri itsepetoksen vaara.

Nagarjuna sanoi, että opetuksen ydin prajnaparamitassa on kuin myrkyllinen käärme. On tiedettävä, mistä päästä käärmeen poimii, muuten todella vahingoittaa itseään. Viisi ensimmäistä paramitaa antavat meille tämän tiedon. Jos lähestymme viisautta harjoittelemalla samanaikaisesti muita paramitoja, silloin ei ole olemassa mitään vaaraa. Viisaus ei voi kehittyä yksinään. Nagarjunan mukaan viisauden paramitaa on yhteydessä kolmeen asiaan: (1) asioiden ymmärtämiseen silloin kun ne ilmentyvät, (2) asioiden ymmärtämiseen sellaisena kuin ne ovat, ja (3) näiden kahden välisen yhteyden ymmärtäminen.

Ilmentymisen ymmärtäminen Se, mikä ilmentyy, on tämä maailma. Se käsittää koko objektiivisen maailman, jota tiede pitää todellisena. Se käsittää myös tunteet, ajatukset ym. ts. subjektiivisten kokemusten sisäisen maailman. Se sisältää eräässä mielessä minän ja eron, mikä on subjektiivisen ja objektiivisen , meidän ja muiden välillä. Se sisältää ajan ja paikantumisen avaruudessa.

Ilmentymisen ymmärtäminen edellyttää tarkkailua ja sen kyselemistä miten ne, jotka ilmentyvät, ovat suhteessa toisiinsa. Tietyillä toiminnoilla ja henkisillä tiloilla on tietyt seuraukset. Jos olemme vihaisia, vihalla on ennustettavissa olevat seuraukset. Jos olemme iloisia, ilolla on erilaiset seuraukset. Jos vuorovaikutuksemme muihin, on avointa ja rehellistä, sillä on tietyt seuraukset. Jos olemme manipulatiivisia ja defensiivisiä, silläkin on omat seurauksensa. Ilmentymisen tutkiminen ja ilmentymisen ymmärtämisen oppiminen on osa tunnistamisprosessia. Mitä tarkemmiksi tulemme havainnoissamme, sitä luonnollisemmin muutamme käyttäytymistämme.

Ilmentymisen tutkimisessa pitää säilyttää mielenrauha, eikä mennä mukaan siihen, mitä tutkimme. Meidän täytyy välittää siitä, mitä tutkimme. Ymmärtäminen on yhteydessä välittämiseen. Välitämme siitä mitä elämässämme tapahtuu. Tämä välittäminen johtaa helposti mukaan menemiseen, jolloin ymmärtäminen hämärtyy. Meidän välittämisemme ei saa perustua minään. Silloin selkeys on mukana.

Mahayana Buddhalaisuuden Opetukset edellyttävät sitoutumista Buddhaksi tulemiseen ja ne liittyvät siihen, että todella haluaa ohjata kaikkia muitakin valaistumiseen. Kun tämä sitoutuminen syntyy, silloin todella ymmärretään asioiden ilmentyminen, sillä toimimme luonnollisesti sen mukaan, mitä ymmärrämme. Asioiden ilmentyessä on myös kärsimystä, jolla on syynsä, Aina on mahdollista tehdä jotain tämän kärsimyksen ehkäisemiseksi ja lopettaa se kokonaan. Boddhisattvan lupaus on sitoutumista tähän. Asioiden ilmentymisen ymmärtäminen tarkoittaa, että elämän tarkoituksena on tuoda valaistuminen, vapaus, onni kaikille olennoille.

Asioiden ilmentyminen sisältää myös sinut itsesi. Tarkastele motivaatiotasi ja tavoitteitasi, minäkuvaasi ja ymmärtämistä. Kaikki nämä “ilmentyvät”. Meidän on tärkeää olla selkeästi tietoisia näistä asioista ja ymmärtää, mihin pyrimme tässä elämässä. Ymmärtämällä ilmentymisen tällä tasolla, emme voi pitkittää sitoutumistamme vaan vastaamme astumalla tielle, sillä tie on vastaus sille, mikä ilmenee. Tiellä kulkiessa huomaa, toimivansa harjoittamalla antamista, kuria, kärsivällisyyttä, ponnistusta ja mietiskelyä

Sen ymmärtäminen mitä asiat ovat?

Tässä yhteydessä prajnaparamita liittyy tyhjyyden, shunyatan opetuksiin. Voimme lähestyä shunyataa kysymällä Mikä on ilmentymisen olemus? Mikä on olennaista kaikelle sille, mikä ilmenee? Mikä on olemisen olemus? Mitä oleminen tarkoittaa? Mitä ilmentyminen tarkoittaa?

Shunyata olettaa, että asioilla ei ole olemusta. Ilmentymisen maailmassa on seiniä ja tunteita. Kun puhun seinästä, seinä on se, mistä puhun. Kun yritän ymmärtää asioita kuten seiniä ja tunteita, parasta on tunnistaa, ettei ole mitään mihin voimme osoittaa. Seinä ei ole mitään erillistä, mitään todellista. Ei ole mitään seinää josta voin puhua; on ainoastaan “se seinä, josta puhun”. Mitä tämä kertoo seinän olemuksesta? Kun nimeän jonkun todelliseksi, tämä nimeäminen on ainoa todellinen.

Opetukset Shunyatasta ovat salaista opetusta: Ne eivät helposti paljastu. Ei ole olemassa mitään mikä pitäisi ymmärtää. Se ei tarkoita, etteikö asioilla olisi todellisuutta; asioiden todellisuudella ei ole todellisuutta. Ei todellisuus ei ole todellista.

Näiden em. kahden yhdistäminen

On olemassa ilmentymisen ja olemuksen ykseys. Jos hyppäät yli ilmentymisen (1. taso), niin silloin on ainostaan tyhjyys (2. taso), on vaara että tyhjyyden käärme myrkyttää sinut. Prajnaparamitan ydin on ilmentymisen ja tyhjyyden ykseydessä. Antaa tavalla jossa ei ole antajaa eikä vastaanottajaa.

Tie on aina moninkertainen. Vaikka viisauden paramita on jo mukana aivan tien alussa: antamisen menemisenä tuolle puolen, on ansaittava oikeus avata viisaus. Emme voi mennä minnekään (tuolle puolen) tai saavuttaa jotakin, koska me olemme jo tuolla puolen ja olemme saavuttaneet sen mitä olemme tavoitelleet. Jos kuvittelee voivansa ymmärtää tämän, niin on tarttunut käärmeen väärään päähän. Jos tunnistat mitä on tarpeen tehdä voittaaksesi rajoituksesi, niin harjoita rajojasi. Jos kesken harjoituksen sanot “Haluan yhdistää”..Niin olet luonut uusia rajoja, jotka on korjattava jotta voisit suojautua sekasorrolta. Viisauden paramita tarjoaa suojan. Ei ole mitään minne mennä; ei mitään millä päästä: Ei mitään saavutettavaa, ei mitään hylättävää. Antaudu täysin täydelliselle kurille, syvälle kärsivällisyydelle, väsymättömälle ponnistukselle ja vakaalle meditatiiviselle harjoitukselle. Tämä on prajnaparamitan suoja, kaikkien Buddhien äiti.